Tänään suunniteltiin Puustelli miehen kanssa keittiötä. Vähän jäi hatara olo, mutta ehkä tilanne hahmottuu paremmin, kun ensi viikolla mennään suunnitelmia katsomaan. Vaikka asioita on pohdittu paljon, ja puhuttukin ääneen, huomasin, että ollaan miehen kanssa monesta asiasta eri mieltä. Vaan ehkä omia ajatuksia on helpompi työstää tuon suunnitelman kautta. On ainakin jotain konkreettista, mistä lähteä liikkeelle.

Viikonloppuna oli sahaustalkoot. Naapurista siitä parin kilometrin päästä tuli sahuri kenttäsahoinensa ja apurina oli miehen lisäksi miehen serkku ja pelikaveri. Ukkokin ehti siinä jotain touhuta. Minä yritin parhaani mukaan emannoida ja ottaa valokuvia. Työtunteja kertyi päivään 48, mutta kyllä siitä lautakasastakin aika iso tuli. Sunnuntaina käytiin naapurikaupungissa "remonttimessuilla". Niiden jäljiltä on pää täynnä ideoita ja uutta tietoa. 

Toissa viikonloppu oli jonkinlainen käännekohta projektin etenemisessä. Ei ehkä muille kuin minulle kuitenkaan. Jollain tavalla paluuta entiseen ei silti enää ole. Ihan siinä pihassa nimittäin oli vanha, iso kuusi. Sellainen, jonka oksien alla ei sateella takuulla kastanut. Kuusi oli niin iso, että se jollain tapaa kehysti ja rajasi pihapiirin. Mutta se jäi liian lähelle laajennusta ja rakennustöitä. For some things to survive, others must die. Kuusi jouduttiin siis uhraamaan. En ollut paikalla, kun kuusi kaadettiin, mutta illalla, kun ehdin paikalle, kuusi oli vielä melko työstämättömänä pötköllään pihassa. Runko oli katkaistu, ja nosturi oli nostanut latvan siten, että ajotie ei jäänyt tukkoon. Koetin taltioida näyn taas kameraan, kiipeilin rungon päällä ja koetin painaa pihkan tuoksun mieleeni. Illalla katsoin itku kurkussa, kun mies karsi puuta pihassa. Koirakin oli sen verran levoton ja hakeutui jalkoihini, että taisi aistia mieleni järkkymisen, vaikka koetinkin kovin rauhallista esittää.

Vaikka innostus saakin valtaa, on tässä valtavan paljon haikeuttakin. Tuntemukset on ristiriitaisia. Keittiön kaapin ovet ärsyttävät ihan suunnattomasti, vaikka ihan yhtä huonosti ne kestävät kiinni kuin aikaisemminkin. Miksi ne eivät ole ärsyttäneet niin paljon aikaisemmin? Onko se sitä, että niiden kanssa on tiennyt joutuvansa elämään, ja nyt tietääkin pääsevänsä niistä eroon. Kaikki se ärsytys, jota on koittanut tukahduttaa, purkautuu. Sitten on niitä kuusia, jotka sattuvat sydämeen. Ja jännityksellä odotan sitä hetkeä, kun talo on tavaroista tyhjä. Miten lopulliselta siinä vaiheessa tuntuu? Tai kun jostain ihan oikeasti aletaan repiä paneelia irti... En tiedä kumpaa pelkään enemmän; pitkiä päiviä ja niiden tuomaa fyysistä väsymystä, vai sitä tunteiden vuoristorataa.