Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja kimaltaa tuhansina timantteina valkoisesta hangesta. Saaret kumpuilevat selän toisella puolella tuttuina ja turvallisina. Suljen silmät ja tunnustelen miten aurinko lämmittää kasvoja, vaikka on vasta maaliskuu. Haistelen kevätilmaa. Avaan silmät ja yritän painaa tämän näyn mieleeni. Tämä järvi, nämä rannat, saaret ja metsät. Täällä minä olen kasvanut ja täällä minusta on tullut minä. Minä olen nämä rannat, saaret ja järvet. Täällä on hyvä.

Muutin pois kotoa yli kymmenen vuotta sitten. Aina olen leikitellyt ajatuksella, että koti olisi kotini myös aikuisena. Turvapaikka, joihin maailmamatkoiltani palata, ja johon vetäytyä lepäämään ja rentoutumaan. Maalimanmatkaajaa minusta ei kuitenkaan tullut, mutta nyt olen ihan oikeasti palaamassa kotiin. Kävin vauhtia opiskelukaupungista siitä sadan kilometrin päästä, mutta nopeasti asetuin kotipitäjäni naapurikaupunkiin. Nykyisestä kotipihastani on viitisentoistakilometriä tulevan kotini pihaan. Oli onni löytää mies, joka nauttii myös maaseudun rauhasta ja asioista, joita voi tehdä kaupungin ulkopuolelle. Välillä onkin tuntunut, että kaupungissa ikänsä asunut mieheni haluaa kotipaikalleni jopa minuakin enemmän.

Olen viihtynyt kaupungissa. Olen löytänyt täältä hyvän kodin. Kääntyminen kylätieltä postilaatikoiden kohdalta pihaan, se hetki, kun näkee järven, on kuitenkin aina ollut se hetki, jolloin tiedän tulevani kotiin. Se on se hetki, kun sydän saa rauhan ja mielen on hyvä olla. Tietää tulevansa kotiin. Talvinen hankien peittämä jää, syksyisen synkkänä myrskyävä järven selkä, alkukevään villi vesi ja keskikesän syvän sininen aallokko. Eikä missään näytä tähdet pakkasyönä yhtä hyvältä kuin oman rantasaunan rappusilla.

Projektimme on jo kestänyt yli vuoden. Kaikki lähti liikkee mieheni siskon kyselyistä haavemme toteuttamiseksi. Yhdessä kirjoitettiin ensimmäinen tiedustelusähköposti kuntaan, ja siitä se sitten lähti. Se oli vuoden vaihde 2011-2012, ja tällä viikolla jätettiin viimein ihan todellinen rakennuslupahakemus piirrustuksineen ja päivineen. Joululahjaksi saimme poikkeusluvan, joka ylipäänsä mahdollisti koko laajentamisen. Sitä ennen matkan varralle on koettu melkoista vuoristorataa, neuvoteltu, riidelty ja pahoitettu mieltä kunnan ja Ely-keskuksen kanssa, hakattu päätä seinään ja kirottu. Vuoteen on mahtunut erilaisia hakemuksia, hylkääviä päätöksiä, pettymystä, varovaista toivoa uusista ideoista, odottelua ja järjettömästi asioiden selvittelyä. Suunnitelmat on eläneet; erillistä taloa koivikon reunaan ei tullutkaan, eikä paritaloa, vaikka ehdittiin jo yhteen Kastellin malliin ihastua. Tuleekin hurja remontti, pieni laajennus ja suuri mullistus monen elämään. Ainakin tässä on oppinut paljon! Menemättä yksityiskohtiin tai kaava-asioihin sen tarkemmin, sanottakoon vain, että asiaan liittyy paljon erikoistilanteita. 

Kaava-asioiden ja lakipykälien lisäksi tilanteeseen oman kivan lisämausteensa tuo se, että omistan kotipaikan yhdessä sisareni kanssa. Lisäksi yli 70-vuotias isäni asuu yhä tilalla, pitää sitä yllä ja hänellä on hallintaoikeus. Toisaalta tämä reilu vuosi, joka on mennyt asioiden selvittelyyn viranomaisten kanssa, on antanut kaikille osapuolille aikaa pohtia erilaisia ratkaisuja ja tuntemuksia asiaan liittyen. Itselle on ollut tärkeää, että tehtävät ratkaisut tuntuvat hyvälle myös isästä ja siskosta. Koen kuitenkin itse olevani tässä se saava osapuoli. 

Tässä siis taustat ja lähtökohdat. Tästä eteenpäin pitäisi alkaa tapahtua jo jotain ihan konkreettista. Varovasti on jotain jo aloiteltukin. Siskon kanssa on käyty tavaroita läpi kotipaikalla, kaupunkikodissa on tehty pientä pintaremonttia myyntiä ajatellen.