Puun kaadot ovat aika peruuttamattomia, mutta mitään muuta näin lopulliselta tuntuvaa ei projektin etenemiseksi ole vielä tehty. Edes Ukon muutto kirkolle ei tuntunut näin lopulliselta. Tänään tehtiin kaupat rakennuksista ja maapläntistä niiden alla. Kaikki on eri tavalla, vaikka mikään ei juuri tällä hetkellä järisyttävästi muuttunut. 

Aiemmissa kiinteistökaupoissa kaupantekohetki on ollut ratkaiseva. Sen jälkeen on ollut tiedossa muuttopäivä ja pakkaaminen on voinut alkaa, ainakin sen suunnittelu. Tämän päiväinen kiinteistökauppa ei muuta mitään. Kaupanteon jälkeen käytiin syömässä, ja tultiin kotiin. Juotiin vielä yhdessä kahvit ja hetki istuttiin ja juteltiin. Siskon ja ukon lähdettyä otettiin päiväunet, mies lähti harrastuksiinsa tytön kanssa ja minä kävin kaupassa ja lenkillä. Ihan niin kuin minä tahansa iltana.

Eilen omistin kotitalon yhdessä sisareni kanssa. Tänään omistan sen yhdessä mieheni kanssa. Hmm... En oikein tiedä mitä tästä ajatella. 

Peukaloita pyöritellen tässä ei kuitenkaan ole istuskeltu viime viikkoja, vaikka kaupantekoa odottettiinkin ennen varsinaisia purkutöitä. Kotipaikka alkaa olla aika tyhjä. Olohuoneessa on se osa kirjahyllyä, joka hävitetään, ja siinä kasa kirjoja. Ja väliaikainen pirtinpöytä penkkeineen. Työhuone ja meidän huone on vielä aika ennallaan. Huoneet näyttävät pieniltä ja surkeilta. Ulkopuolikaan ei ole ennallaan. Siirrettiin laajennuksen alle jääviä luumupuita uuteen paikkaan ja kaiveltiin talon päädyssä olevaa kiveä esille. Kävi ilmi, että se on aika älyttömän iso. Laajennuksen puoleinen pääty on siis melko möyrityn näköinen, vaikka eiköhän se tule tästä vielä pahenemaan.

Varsinaista tunteiden vuoristorataa tämä on ollut, kuten uumoilin. Huipuille ja notkoihin ei vaan ole ehtinyt jäädä "fiilistelemään". Paitsi tänään. En tosin tiedä mikä kohta vuoristorataa tämä on. Ehkä se hurja alamäki, jonka aikana maha kääntyy ympäri. Tai ehkä ennemminkin alku, ensimmäinen ylämäki, kun ei tiedä mille kyydin pitäisi tuntua. Tätä päivää lukuunottamatta on ollut niin miljoona asiaa mielessä ja selvitettävänä, että ei ole uskaltanut pysähtyä kuuntelemaan tuntemuksia. Eilen yritin töistä tultua, kun kerrankin oli aikaa, huilata heittäytymällä pitkälleen sohvalle. Sydän kuitenkin löi niin hurjasti, etten voinut jäädä siihen aloilleni. Ehkä se kertoo oleellisimman.

Tänään suunniteltiin Puustelli miehen kanssa keittiötä. Vähän jäi hatara olo, mutta ehkä tilanne hahmottuu paremmin, kun ensi viikolla mennään suunnitelmia katsomaan. Vaikka asioita on pohdittu paljon, ja puhuttukin ääneen, huomasin, että ollaan miehen kanssa monesta asiasta eri mieltä. Vaan ehkä omia ajatuksia on helpompi työstää tuon suunnitelman kautta. On ainakin jotain konkreettista, mistä lähteä liikkeelle.

Viikonloppuna oli sahaustalkoot. Naapurista siitä parin kilometrin päästä tuli sahuri kenttäsahoinensa ja apurina oli miehen lisäksi miehen serkku ja pelikaveri. Ukkokin ehti siinä jotain touhuta. Minä yritin parhaani mukaan emannoida ja ottaa valokuvia. Työtunteja kertyi päivään 48, mutta kyllä siitä lautakasastakin aika iso tuli. Sunnuntaina käytiin naapurikaupungissa "remonttimessuilla". Niiden jäljiltä on pää täynnä ideoita ja uutta tietoa. 

Toissa viikonloppu oli jonkinlainen käännekohta projektin etenemisessä. Ei ehkä muille kuin minulle kuitenkaan. Jollain tavalla paluuta entiseen ei silti enää ole. Ihan siinä pihassa nimittäin oli vanha, iso kuusi. Sellainen, jonka oksien alla ei sateella takuulla kastanut. Kuusi oli niin iso, että se jollain tapaa kehysti ja rajasi pihapiirin. Mutta se jäi liian lähelle laajennusta ja rakennustöitä. For some things to survive, others must die. Kuusi jouduttiin siis uhraamaan. En ollut paikalla, kun kuusi kaadettiin, mutta illalla, kun ehdin paikalle, kuusi oli vielä melko työstämättömänä pötköllään pihassa. Runko oli katkaistu, ja nosturi oli nostanut latvan siten, että ajotie ei jäänyt tukkoon. Koetin taltioida näyn taas kameraan, kiipeilin rungon päällä ja koetin painaa pihkan tuoksun mieleeni. Illalla katsoin itku kurkussa, kun mies karsi puuta pihassa. Koirakin oli sen verran levoton ja hakeutui jalkoihini, että taisi aistia mieleni järkkymisen, vaikka koetinkin kovin rauhallista esittää.

Vaikka innostus saakin valtaa, on tässä valtavan paljon haikeuttakin. Tuntemukset on ristiriitaisia. Keittiön kaapin ovet ärsyttävät ihan suunnattomasti, vaikka ihan yhtä huonosti ne kestävät kiinni kuin aikaisemminkin. Miksi ne eivät ole ärsyttäneet niin paljon aikaisemmin? Onko se sitä, että niiden kanssa on tiennyt joutuvansa elämään, ja nyt tietääkin pääsevänsä niistä eroon. Kaikki se ärsytys, jota on koittanut tukahduttaa, purkautuu. Sitten on niitä kuusia, jotka sattuvat sydämeen. Ja jännityksellä odotan sitä hetkeä, kun talo on tavaroista tyhjä. Miten lopulliselta siinä vaiheessa tuntuu? Tai kun jostain ihan oikeasti aletaan repiä paneelia irti... En tiedä kumpaa pelkään enemmän; pitkiä päiviä ja niiden tuomaa fyysistä väsymystä, vai sitä tunteiden vuoristorataa. 

Viikonloppua vietettiin kotipaikalla. Isäntä ja Ukko (isäni, tyttärelleni siis isosiä eli Ukko) kaatoivat sahapuita. Pärtsäiltiin Tytön kanssa kelkalla ja käytiin metsätöitäkin katsomassa. Todellisuus iski taas tajuntaan, kun näki männyn pötköllään maassa tietäen siitä tuleva puutavaraa remonttiin. Puu näyttää paljon pidemmältä pitkällään maassa kuin pystyssä. Isäntäkin sanoi, että eikö näytäkin paljon enemmän talolta, kun puu on kaadettu.

Se on jännä, miten jostain pikkujutusta tulee varsinainen reality check, vaikka varsin hyvin on tiedostanut haaveen muuntuvan todellisuudeksi koko ajan. Ehkä se on sitä, että siitä on kuitenkin ehtinyt tosissaan haaveilla jo muutaman vuoden, leikkillään aina. Viime viikolla vastaava tilanne oli, kun näin lopullisen pohjakuvan, joka tuli rakennuslupahakemukseen. Sitä kun on aina puhuttu, että voisi tehdä sitä ja voisi tehdä tätä. Tästä mentäisiin sitten kohdinhoitohuoneseen ja tähän voisi laittaa pianon. Ja sitten se onkin se pohjakuva siinä. Voinee siis jo sanoa, että sauna tulee tuohon ja kettiöstä tulee tämmöinen. Ei enää konditionaalia.

Minä ehdin myös miettiä sisustusasioita. Niihin nyt on vielä matkaa, mutta kiva on haaveilla.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja kimaltaa tuhansina timantteina valkoisesta hangesta. Saaret kumpuilevat selän toisella puolella tuttuina ja turvallisina. Suljen silmät ja tunnustelen miten aurinko lämmittää kasvoja, vaikka on vasta maaliskuu. Haistelen kevätilmaa. Avaan silmät ja yritän painaa tämän näyn mieleeni. Tämä järvi, nämä rannat, saaret ja metsät. Täällä minä olen kasvanut ja täällä minusta on tullut minä. Minä olen nämä rannat, saaret ja järvet. Täällä on hyvä.

Muutin pois kotoa yli kymmenen vuotta sitten. Aina olen leikitellyt ajatuksella, että koti olisi kotini myös aikuisena. Turvapaikka, joihin maailmamatkoiltani palata, ja johon vetäytyä lepäämään ja rentoutumaan. Maalimanmatkaajaa minusta ei kuitenkaan tullut, mutta nyt olen ihan oikeasti palaamassa kotiin. Kävin vauhtia opiskelukaupungista siitä sadan kilometrin päästä, mutta nopeasti asetuin kotipitäjäni naapurikaupunkiin. Nykyisestä kotipihastani on viitisentoistakilometriä tulevan kotini pihaan. Oli onni löytää mies, joka nauttii myös maaseudun rauhasta ja asioista, joita voi tehdä kaupungin ulkopuolelle. Välillä onkin tuntunut, että kaupungissa ikänsä asunut mieheni haluaa kotipaikalleni jopa minuakin enemmän.

Olen viihtynyt kaupungissa. Olen löytänyt täältä hyvän kodin. Kääntyminen kylätieltä postilaatikoiden kohdalta pihaan, se hetki, kun näkee järven, on kuitenkin aina ollut se hetki, jolloin tiedän tulevani kotiin. Se on se hetki, kun sydän saa rauhan ja mielen on hyvä olla. Tietää tulevansa kotiin. Talvinen hankien peittämä jää, syksyisen synkkänä myrskyävä järven selkä, alkukevään villi vesi ja keskikesän syvän sininen aallokko. Eikä missään näytä tähdet pakkasyönä yhtä hyvältä kuin oman rantasaunan rappusilla.

Projektimme on jo kestänyt yli vuoden. Kaikki lähti liikkee mieheni siskon kyselyistä haavemme toteuttamiseksi. Yhdessä kirjoitettiin ensimmäinen tiedustelusähköposti kuntaan, ja siitä se sitten lähti. Se oli vuoden vaihde 2011-2012, ja tällä viikolla jätettiin viimein ihan todellinen rakennuslupahakemus piirrustuksineen ja päivineen. Joululahjaksi saimme poikkeusluvan, joka ylipäänsä mahdollisti koko laajentamisen. Sitä ennen matkan varralle on koettu melkoista vuoristorataa, neuvoteltu, riidelty ja pahoitettu mieltä kunnan ja Ely-keskuksen kanssa, hakattu päätä seinään ja kirottu. Vuoteen on mahtunut erilaisia hakemuksia, hylkääviä päätöksiä, pettymystä, varovaista toivoa uusista ideoista, odottelua ja järjettömästi asioiden selvittelyä. Suunnitelmat on eläneet; erillistä taloa koivikon reunaan ei tullutkaan, eikä paritaloa, vaikka ehdittiin jo yhteen Kastellin malliin ihastua. Tuleekin hurja remontti, pieni laajennus ja suuri mullistus monen elämään. Ainakin tässä on oppinut paljon! Menemättä yksityiskohtiin tai kaava-asioihin sen tarkemmin, sanottakoon vain, että asiaan liittyy paljon erikoistilanteita. 

Kaava-asioiden ja lakipykälien lisäksi tilanteeseen oman kivan lisämausteensa tuo se, että omistan kotipaikan yhdessä sisareni kanssa. Lisäksi yli 70-vuotias isäni asuu yhä tilalla, pitää sitä yllä ja hänellä on hallintaoikeus. Toisaalta tämä reilu vuosi, joka on mennyt asioiden selvittelyyn viranomaisten kanssa, on antanut kaikille osapuolille aikaa pohtia erilaisia ratkaisuja ja tuntemuksia asiaan liittyen. Itselle on ollut tärkeää, että tehtävät ratkaisut tuntuvat hyvälle myös isästä ja siskosta. Koen kuitenkin itse olevani tässä se saava osapuoli. 

Tässä siis taustat ja lähtökohdat. Tästä eteenpäin pitäisi alkaa tapahtua jo jotain ihan konkreettista. Varovasti on jotain jo aloiteltukin. Siskon kanssa on käyty tavaroita läpi kotipaikalla, kaupunkikodissa on tehty pientä pintaremonttia myyntiä ajatellen.